Tie Vie.

Päätin sanoa ei Kindlelille

Luin viime vuonna reilut kolmekymmentä kirjaa. Lukeminenhan on pelkästään positiivinen asia, kunnes tulee aika pakata kamat matkalaukkuun tai rinkkaan. Suurimman osan kirjoistani lainaan, saan lahjaksi, löydän, muutaman ostan ja aina joskus hyvä kirja on vain liian hyvä jättää pakkaamatta. Jo muutama kirja matkatavaroissa tuo ihanasti lisäkiloja, joten Kindle tai muu elektroninen kirja on ollut mietinnässä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kirjalla kirjana on liian paljon merkitystä, jotta voisin lukea ainoastaan elektronista versiota.

Kirja on usein osa reissumuistoja ja palauttaa helposti mieleen aikan ja paikan. Echart Tollen Power of Now lähti käyntiin New Yorkin JFK:lla. Bastard of Istanbulia (Elif Shafak) luin ensimmäisellä Costa Rican reissulla surffin jälkeen riippukeinussa, juoden kookosmaitoa. Naomi Kleinin Shockdoctrine oli liian kovaa kamaa Panaman surffireissulla ja joutui hetkeksi jäähylle. Khaled Hosseinin Leijapoikaa luin junassa Kuopiosta Helsinkiin ja viimeiset sivut kirjasta meni Lontoon Heatrow:lla tippalinssissä keskellä odotusaulaa.

Jostain syystä on matkaan tarttunut aina myös juuri oikeita kirjoja oikeaan aikaan. Vuoden 2011 ensimmäisenä kirjana toimi Desmond Tutun omaelämäkerta (joka selvityi myös autokaappauksesta) ja saman vuoden lopussa tapasin itse Tutun. Kigalin sunnuntait (Gil Courtemance) löysin sattumalta Santa Teresan surffihostellista suomalaisena käännöksenä, juuri ennen kuin kuulin Project Airin joogaohjelmasta Kigalissa (kuka lukee Ruandan kansanmurhaa käsitellevää kirjaa suomeksi Costa Ricalaisessa surffiparatiisissa!?)  Tästä lähti käyntiin kansamurhia käsittelevä lukuperiori, joista yhtenä parhaista (karmeimmista) kuuluu Elisabeth Neufferin The Key to My Neighbor’s House: Seeking Justice in Bosnia and Rwanda. 

Kansanmurhista ei voi lukea loputtomiin, ellei halua menettää toivoaan ihmisyyteen kokonaan. Viime vuosi meni synkissä aiheissa, joten päätin aloittaa vuoden 2012 vähän kevyemmillä aiheilla. Qatarin lentokentällä käytin ylimääräiset Riadit Elisabeth Gilbertin Committed-pokkariin. Saman kirjailijan Eat, Pray, Love oli kirjana toimiva, joten ajattelin, että avioliittona käsittelevä ”love story” voisi olla myös helppoa luettavaa. Olihan se, nimenomaan helppoa ja totta kai piti lopussa olla happy ending. Pelottavaahan nyt on se, että juurikin kun manasin, etten todellakaan lue enää rakkausporinoita, niin heti seuraavan kirjan (Nada Awar Jarrar: Somewhere, Home)ensimmäinen lause alkoi avioliitto kuvauksella, vaikka kuvittelin liikkuvani täysin eri maailmoissa palestiinalaisen pakolaisen matkakertomuksen myötä…

Muutama hyvä kirja vuodelta 2011:

Robin Sharma: Secret Letters of the Monk who Sold his Ferrari

Yangzom Brauen: Tiibetin Tyttäret

Rosamond Halsey Carr: Land of Thousands of Hills:My life in Rwanda

Pain, Postlewait, Thopson: Emergency Sex and Other Desperate Measures: A True Story From Hell On Earth 

Vuosi kaappauksesta

Päivälleen vuosi sitten hyppäsin taksin kyytiin Nicaraguassa ystäväni Carlin kanssa. Olimme vaihtamassa paikkaa San Juan del Surista pohjoiseen ja paikallisbussin jälkeen otimme parin kilometrin taksikyydin toiselle bussipysäkille. Taksimatkasta tulikin hieman pidempi kuin olimme suunnitelleet.

Ystävällinen nicapoika, joka hyppäsi taksiin tyttöystävänsä kanssa, veti esille aseen samalla kun tyttöystävä loikkasi etupenkiltä takapenkille Carlin ja minun syliin. Yli sadan kilometrin tuntivauhdissa ei ovia voinut avata. Olimme kaapattuina, kolmen kaapparin armoilla, silmät sidottuina ja Carlin kylkeen painautui ase.Kaapparit halusivat vain rahaa, mahdollisimman paljon. Ajoimme pankkiautomaatilta toiselle, kuskin käydessä tyhjentämässä tilimme. Surffilautani peitti sopivasti toisen puolen ikkunat kaappareiden uhatessa tappaa jos yritämme paeta tai huutaa kauppakeskusten pihoissa.

Reilun tunnin ajelutuksen jälkeen näin silmäkulmastani miten ostoskeskusten parkkipaikat vaihtuivat slummeiksi ja lopulta auto pysähtyi lähelle kaatopaikkaa, jossa kodittomat kaivoivat jätteitä. Meidät käskettiin autosta ulos, kävelemään poispäin autosta samalla kun ase osoitti takaraivoon ja miesääni uhkasi ampuvansa jos katsomme taaksemme ja yritämme muistaa auton rekisterikilven.

Olimme päätynet Managua Cityn slummeihin, joten uhka toisesta kaappauksesta tai ryöstöstä oli edelleen olemassa. Surffin paahtama blonditukkani oli kuin huutomerkkinä keskellä slummeja. Kävelimme moottoritien varteen ja yritimme pysäyttää auton apuun. Ongelmaksi muodostui se, ettei yksikään ohi ajavista autoista uskaltanut pysähtyä poimimaan meitä kyytiin. Managua Cityn slummit eivät ole paras paikka poimia kyytiin ventovieraita. Lopulta tyhjä paikallisbussi pysähtyi kohdallemme ja  jätti luotettavan taksin kohdalle.

Kumpaakaan meistä ei kiinnostanut lähteä pimenevässä illassa enää korruption syömän poliisin puheille. Suomen ja Kanadan suurlähetystöjen ollessa suljettuina painelimme isoon kansainväliseen hotelliketjuun, rahattomina ja pienessä shokissa. Kaappauksen aikana oli paniikki jo iskemässä päälle, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena kuuntelemalla omaa hengitystäni. Joogan Ujjay-hengityksen avulla loin autossa kuin kuplan ympärilleni, jonka sisällä olin turvassa ja sain pidettyä itseni rauhallisena. Pysyimme molemmat rauhallisina koko kaappauksen ajan ja vasta hotellin turvallisten seinien sisäpuolella molempien pelko purkautui ulos.

Hengityksessä on paljon voimaa. Se rauhoittaa, antaa energiaa ja auttaa ajattelemaan loogisesti. Olen usein miettinyt, mitä olisin tehnyt jos en olisi keskittynyt hengittelyyn. Paniikki leviää helposti ja saa ihmiset reagoimaan arvaamattomasti. Myös rauhallisuus tarttuu ympärillä oleviin ihmisiin. Kaappauksen aikana pyysin saada ottaa Carlia kädestä ja arvattavasti ison kaverin käsiä eivät kaapparit halunneet päästää vapaiksi. Jostain syystä naiskaappari otti kädestäni kiinni ja alkoi silittämään sitä samalla kun kertoi lapsistaan ja köyhyydestään. Köyhyys ei oikeuta rikolliseen toimintaan, mutta hotellihuoneen ikkunasta katsoessani, mietin miten epäoikeudenmukaisesti homma etenee. Minulla on aina plan B ja rahattomanakin pystyn pakenemaan turvallisen hotellin muurien sisään, missä väkivalta on piilotettuna vartioiden AK47:n taakse. Kaappaajamme taas katselevat hotellin valoja aina slummien pimennosta ja vain harva pääsee ulos väkivallan kierteestä.

Partner up!

Didin kanssa ollemme muutaman kerran kokeilleet parijoogaa ja kaverin kanssa työskentely tuo kivaa vaihtelua joogatunneille. Erityisesti Project Airin lasten kanssa parijooga on ollut hitti. Myös naisten tunneilla akrobaattiset parijooga asanat ovat saaneet naiset kokeilemaan rajojaan sekä luottamaan pariinsa. Hupia!

Liikunnalla rauhaa

Project Air voitti Kapkaupungissa Beyond Sport ”the best new project” palkinnon. Beyond Sport palkinnot ovat vähän kuin liikunnan rauhan Nobelit. Voitto oli uskomaton juttu! Project Air oli vain yksi voittajista ja palkinto kuuluu kaikille, jotka olivat ehdokkaina. Ympäri maailman toimii uskomattomia kansalaisjärjestöjä ja organisaatioita, jotka työskentelevät paremman huomisen hyväksi. Tässä muutamia suosikkejani:

Skateistan

Afganistanissa toimiva skeitti organisaatio, joka kokoaa yhteen tyttöjä (!!!!!)ja poikia skeittaamaan sekä opiskelemaan. Afganistanilaisille tytöille ei ole edes itsestäänselvyys kävellä kadulla, saati sitten skeitata. Ollie tekee mahtavaa duunia Kabulissa ja on voittanut katulapsien luottamuksen puolelleen. Gaala-aamuna Ollie tuli luokseni ja kertoi neljän skeittarinsa kuolleen edellispäivän Kabulin pommi-iskussa. Veti sanattomaksi. Paljon on tehtävää.

Skateistan the Movie on tulossa ulos piakkoin, käy katsomassa!! Huippu dokkari! Jos ostat skeittikenkiä niin katsasta, että kengissä on Skateistanin logo. Suoraa tukea sneakereillä!

Skateistan the Movie traileri:

http://www.skateistanthemovie.com/

Umthombo Surf Stars

Kaduilta aalloille, ei voi muuta kuin toimia! Durbanissa, Etelä Afrikassa toimiva kansalaisjärjestö,  joka on saanut katulapset koukutettua surffiin (en ihmettele) ja takaisin koulunpenkille.  Ja ihan pienissä aalloissa nämä kundit ja muutamat tytöt eivät surffaa.. Respect! Voitti sport for social inclusion palkinnon, meni oikeaan osoitteeseen!

http://www.umthombo.org/website/

Boxgirls International

Berliinissä, Nairobissa ja Kapkaupungissa toimiva kansalaisjärjestö joka voimauttaa tyttöjä tuntemaan oikeutensa, tulemaan vahvoiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin sekä opettaa tytöille itsepuolustusta. Kannustaa myös opiskelemaan. Tapasin boxgirl tyttöjä Kayalitshan townshipissa ja these girls kick ass!!

Tsekkaa Heather Cameronin TED-talk Boxgirls:

http://www.youtube.com/watch?v=PeeKXoTxQIw

Cape Town hehkutusta…mutta mikään paikka ei ole täydellinen

Olen jo ennättänyt hehkuttaa Kapkaupunkia parin viikon ajan ystävilleni. Voittaa ehkä helposti kaunein kaupunki tittelin! Vuoret, meri, viiniviljemät ja uskomaton luonto on unelma aktiivimatkailijalle. Surffi tosin jäi vähän pimentoon.. kävin kerran long boardailemassa pienissä aalloissa, mutta hailiput sai useimmiten pysymään rannalla. 

Etelä Afrikan historia on mitä mielenkiintoisin ja valitettavasti apartheidin perintö elää yhä. Keskussa pyörivät valkoiset ja kaupungin laitamilla avautuu townshippien meri, jonne valkoisilla ei ole asiaa ilman turvallista saattuetta. Kayelitsha on Kapkaupungin isoin township, jossa vierailin tutustumassa Boxgirls (http://www.boxgirls.org/) toimintaan. Kapkaupunki on yksi “raiskaus pääkaupungeista” ja nuorien tyttöjen suurin uhka onkin tulla raiskatuksi. Boxgirls opettaa tytöille itsepuolustusta ja motivoi tyttöjä opiskelemaan. Pistän boxgirlseistä kuvia myöhemmin. Liikunnan avulla Kayelitshan nuoria kannustetaan opiskelemaan ja pysymään poissa huumeiden, jengien ja väkivallan tieltä. Näissä kuvissa näkyy paratiisi. Ajaessani Kayelitshan läpi näin myös Kapkaupungin tummemman puolen.

“The more I practice luckier I get.”

“ The more I practice luckier I get”, sanoi etelä afrikkalainen olympiavoittaja Elena Mayer Kapkaupungissa, Etelä Afrikassa järjestetyssä Sport for Development konferensissa. Olen Elenan kanssa täysin samaa mieltä. Usein tapaan ihmisiä, jotka onnittelevat miten onnekas olen, kun saan tehdä työtä, jota rakastan. Ehkä hyppyä tyhjyyteen ja varma työpaikan jättämistä joku voi pitää onnena. Itse kutsuisin sitä enemmänkin uskallukseksi. Uskallukseksi ottaa riski ja jättää perhe, ystävät ja koti taakseen. Pakata matkaan ainoastaan rinkallinen tavaraa ja ottaa taakaksi iso opintolaina.

Mitä enemmän työskentelen Sport for developmentin parissa ja mitä enemmän aikaani siihen käytän, sitä enemmän onni tuntuu olevan takanani. Olen päässyt puhumaan konferenssiin, josta vuosi sitten en olisi osannut haaveksia. Olen tavannut ihmisiä, joiden teoista tai sanoista olen aikaisemmin lukenut ainoastaan kirjoista tai lehdistä. Päässyt matkustelemaan paikkoihin, jonne en ensimmäisenä ostaisi turistilentoja. Saanut työtarjouksia ja mahdollisuuksia, joita en tiennyt edes olevan olemassa.

Sport for Development by University of Western Cape ja Beyond Sport konferenssit Kapkaupungissa avasivat uuden maailman urheilun maailmaan. Desmond Tutun tarina apartheidin päättymisestä ja urheilun roolista kansakunnan yhdistäjänä jää muistiini ikuisiksi ajoiksi. Samoin Desmond Tutun nauru, positiivinen asenne ja kyky uskoa anteeksiantoon. Tony Blair, Michael Jonhson tai rugbyn, kriketin tai jääkiekon superstaroilla on omat tarinansa kerrottavanaan, mutta kaikista vaikuttavimpia tarinankertojia olivat Kapkaupungin Townshipeissa (slummit) asuvat nuoret, joiden elämälle liikunta on antanut täysin uuden suunnan.

Useiden Kapkaupungissa tapaamieni ihmisten kanssa tulen työskentelemään varmasti useiden vuosien ajan. Tammikuussa Sport for development vie minut harjoittelijaksi Yhdistyneiden kansankuntien toimistoon Geneveen, UN Sport for Development and Peace. Osallistun heti tammikuun lopussa Qatarissa järjestettävään, nuorille suunnattuun konferenssiin. Osallistujat tulevat ympäri maailman ja toimin siellä yhtenä luennoitsijoista. Yksi asia johtaa aina toiseen. Onnen eteen kannattaa tehdä paljon töitä.

Lapset ja lapsenmieliset

Ennen joogatuntia joogeillamme on tunti terapiaa, jonka aikana useimmiten odottelen ulkosalla. Usein naapuruston lapset tulevat leikkimään hulahulavanteilla tai muuten vaan ihmettelemään Muzunguja. Viime viikolla joogastudion (=kirkko) pihalle kerääntyi harvinaisen suuri joukko lapsia, joten ohjelman perustajan Deirdre Summerbellin kanssa päätimme hieman leikkiä lasten kanssa. Liikunnan ja leikin kieli on universaalia. Yksi suosikkileikeistä tuntuu olevan pää-olkapää-polvet-varpaat ja toimii ihan suomeksi. Ensimmäisen kerran leikittiin tätä leikkiä ystäväni Riikan kanssa Guatemalassa, keskellä Maya-raunioita, Maya-intiaanien laulamana. Sama leikki on hitti Afrikassa. Myös joogan asanat toimivat!

Hommahan lähti ihan käsistä… Lapset matkivat kaiken, siis kaiken mitä teimme tai sanoimme. Hauskaa oli.

Pientä tyttöä lilassa paidassa taitaa hieman ihmetyttää Lion-pose :)